Jaana ei irrottanut
katsettaan Topin jalasta, puristi vain jalkaterää tiukemmin ja
jatkoi salvan levittämistä.
”Joo joo, varmaan
polttaa. Malta ny hetki, kyllä se helpottaa kun salva alkaa
vaikuttaa. Ei mee enää kauaa...”
Topi nyyhkäisi ja puri
hampaansa tiukemmin yhteen. Kyyneleet valuivat silmistä, kipu tuntui
nyt polvessa asti.
”Mikä helvetin torakka
tuon on voinu tehdä?!”
”Jaa-a, on varmaan joku
polyyppi.”
Topi hiljeni hetkeksi
hämmentynyt ilme kasvoillaan. Sitten hän hieraisi nenäänsä.
”Ei kun sehän
leikattiin jo pari vuotta sitten. Ja miten se ny nenästä olis
tuonne nilkkaan asti vaeltanu?”
Jaana suoristi selkänsä,
salva oli levitetty. Hän katsoi hieman yllättyneenä Topin
punoittaviin ja hikisiin kasvoihin.
”Ai sulla oli polyyppi
nenässä? Ei en mä sellasta polyyppia tarkottanu, vaan sellasta
eliötä joka asuu vedessä.”
Topin ilme oli neuvoton.
”Vedessä? Miten niin
asuu vedessä?”
”Niin siis sellanen
polttiaiseläin. Sellanen ku meduusa, tai niinku merivuokko.”
Topin kasvot silisivät,
silmät suurentuivat.
”Meduusa? Siis semmonen
millä on käärmeitä päässä? Miten teillä semmonen voi olla
tossa järvessä? Mä luulin että se oli vaan joku vanha satu,
Roomasta tai jostain idästä.”
Jaana hymyili ja silitti
Topin poskea.
”Joo, aattelet nyt sitä
kreikkalaista hirviötä jonka Perseus tappo. Tosin musta se tarina
on kyllä aika epäreilu sen Medusan kannalta... Mutta ainahan ne on
naiset jotka joutuu vaikeuksiin, kun seksistä on kyse.”
Topin leuka loksahti auki.
”Perse..? Tappo minkä?
Mitä tekemistä tällä on seksin kanssa?”
Jaana nauroi ja pörrötti
Topin jo valmiiksi pystyssä sojottavia hiuksia.
”Ei mitään, unoha se
taru. Tässä on nyt kyse ihan vaan polyyppieliöstä joka asuu
vedessä ja on hipassu sun nilkkaa.”
”No saakeli, mä jo
ehdin hätääntyä että tää onkin joku sukupuolitauti...”
Jaana nauroi uudelleen ja
vakavoitui sitten mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Tää on muuten varmaan
tapahtunu aieminkin... Mulla on sellanen muistikuva, että muakin
olis polyyppi polttanu pikkusena.”
”Jaa. Pitäs varmaan
sekottaa raidia tonne veteen ni jo kuolis ötökät.”
Topi roikotti päätään,
häntä väsytti ja huimasi. Nilkan polte oli hellittänyt
jomotukseksi, mutta se tuntui samalla leviävän yhä ylemmäs hänen
elimistössään.
”Mulla on huono olo,
taian mennä koisimaan.”
Jaana jäi katsomaan Topin
perään, kun tämä huonekaluista tukea ottaen horjahteli
makuualkoviin.
”Tää on takuulla
tapahtunu aiemminkin...”
*****
Jaana istui ikkunan ääressä ja
katseli hämyistä kesäyötä*. Oli hiljaista ja rauhallista, vain
hennon tuulenvireen heiluttelemat haavanlehdet toivat liikettä
öiseen maisemaan. Mökissä kuului vanhan kaappikellon raksahtelu,
ääni jonka Jaana oli aina yhdistänyt turvallisuuteen ja
pysyvyyteen.
Seesteisestä ympäristöstä
huolimatta Jaana tunsi olevansa hermostunut. Äskeinen puhelu isälle
pyöri mielessä ja nosti mieleen vanhoja muistikuvia menneistä
mökkikesistä. Jaana oli muistanut oikein: sekä häntä että
isoveljeä oli polyyppi polttanut lapsena.
Asia ei sinänsä ollut kovin
kummoinen, mutta Jaana ei silti saanut sitä mielestään. Isä oli
sanonut, että myös hänelle itselleen ja hänen tietääkseen
kaikille muillekin sukulaisille oli käynyt samoin. Polyypin kosketus
oli kuin koko suvulle yhteinen initiaatioriitti.
Järveä ei oltu koskaan tutkittu eikä
kukaan osannut sanoa millainen polyyppi oli kyseessä. Ja miksi
olisikaan tutkittu, eihän kehenkään ollut koskaan sattunut sen
pahemmin. Pieni polte kosketuskohdassa oli toki ikävä, mutta se
meni ohi eikä jättänyt edes jälkiä.
Paitsi Eki-setään. Häntä oli
polyyppi polttanut sinä kesänä, kun hän oli alkanut heilastella
Kaija-tädin kanssa. Jaanan isän sisko Kaija oli tuonut Ekin
vanhempiensa luo näytille, mutta sulhasehdokas oli viettänyt yön
kovan kuumeen kourissa aitassa ja vaikuttanut seuraavanakin päivänä
hieman sekavalta.
Eki-sedällä oli tapahtumasta himmeät
arvet sääressä, heti polvitaipeen alapuolella. Jaana muisti
nähneensä ne monta kertaa saunassa. Eki-setä kutsui niitä
polttomerkiksi, eikä hän ehkä kovin kaukana totuudesta ollutkaan.
Jaana ei ymmärtänyt, miksi tämä
kaikki nyt tulvi hänen mieleensä. Ei polyyppi ollut vaarallinen,
ikävä vain. Miksi hänestä tuntui, ettei kaikki ollut kohdallaan,
että tässä oli jotain vaarallista, jotain vikaa..? Jaana sulki
silmänsä ja hieroi ohimoitaan. Hän oli vain väsynyt. Niin se oli.
Makuualkovista kuului ynähdys, kuin
pelokas valitus. Jaana ponnahti jaloilleen ja kiiruhti sängyn luo.
Topi makasi velttona selällään, peitteet oli potkittu myttyyn
sängyn jalkopäähän ja koko valkoinen vartalo tärisi.
Topi käänteli päätään tyynyllä
ja valitti. Hervottomat kädet nousivat täristen pystyyn, kuin
estämään päälle tulevaa näkymätöntä hyökkääjää. Jaana
pelästyi, Topi oli huonossa kunnossa! Jaana nousi sänkyyn ja
konttasi Topin viereen, asetti varovasti kätensä kiiltelevälle
otsalle.
Topi raotti silmiään ja henkäisi.
”Tuntuu hyvältä... Viileältä...
Älä anna niiden tulla!”
Jaanan kurkkua kuristi.
”Ei hätää, sulla on vain vähän
kuumetta. Nuku rauhassa, mä olen tässä ihan vieressä. Mä pidän
ne kyllä kaukana.”
Topi sulki silmänsä ja rauhoittui.
Hengitys syveni ja tasaantui, uni vei voiton. Jaana suoristi
myttääntyneen peiton Topin päälle ja asettui makuulle. Hän
silitteli kevyesti Topin otsaa ja poskia, iho tuntui tulikuumalta.
Jos ei tämä kuume aamuun mennessä laske, pitää soittaa uudestaan
isälle.
*****
Syvän unen läpi kuului kevyttä
musiikkia. Kappale oli tuttu, Jaana oli itsekin soittanut sitä
nuorempana. Maailman aliarvostetuin klassinen teos Für Elise,
Beethovenin rakkaudentunnustus. Jaanan suupielet värähtivät, hän
yritti herätä. Ihanaa, Eliseä ei usein kuullut radiosta.
Jaana raotti silmiään ja yritti
hahmottaa ympäristöään. Jokin musiikkikappaleessa häiritsi...
Pelkästään pianolla soitettu kappale kuulosti epävireiseltä.
Jaanan silmät rävähtivät ammolleen. Hän oli mökillä Topin
kanssa. Mökillä ei ollut radiota. Mutta piano oli...
Jaana pongahti istumaan makuualkovin
sängyssä ja katsoi huoneen toisella puolella pianon ääressä
istuvaa Topia. Topin paljas selkä keinahteli hitaasti kauniin
melodian tahdissa, sormet kiisivät kevyesti koskettimilla.
Vuoripuromainen musiikki solisi huoneessa.
Jaana nousi kömpelösti irrottamatta
silmiään Topista. Topi käänsi hieman päätään ja hymyili.
”Huomenta unikeko. Keittokomerossa on
kahvia ja ruokapöydällä voileipätarpeet. Keitin muniakin leivän
päälle.”
Jaana käveli hitaasti Topin luo,
kosketti varovasti Topin olkapäätä. Iho oli viileä, kuume oli
laskenut.
”En mä tiennytkään, että sä
osaat soittaa pianoa.”
”En mä osaakaan, kuhan pelleilen.
Löysin tän nuotin tuolta nuottilaatikosta, aattelin kokeilla.”
Kappale loppui ja Topi kääntyi
jakkaralla kasvoikkain Jaanan kanssa. Silmät olivat kirkkaat,
silmäkulmat rennot ja sileät ja huulilla tuttu hyväntahtoinen
hymy.
”Hauska kipale. Mennäänkö
syömään?”
*****
Kumma Juttu... Onko kreikkalainen taruhirviö asettunut asumaan pirkanmaalaiseen järveen? Tämänkertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.
Lukija, tiedätkö kuinka Topi on oppinut soittamaan? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 24.11.
Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.
Paraabeli, piano ja polyyppi - osa 3
Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.
Paraabeli, piano ja polyyppi - osa 3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti