2.Juttu - Paronitar - osa 2

Sylvi-täti oli myös eläessään tavanomaista hankalampi tapaus. Suurikokoinen nainen jonka ohut ja nariseva ääni tuntui kuuluvan jollekin hänen sisällään asuvalle hentoiselle olennolle. Sylvi-täti ei toki tahallaan ollut hankala, päin vastoin. Hän oli (omasta mielestään) tavattoman järkevä ja käytännöllinen ja halusi ehdottomasti auttaa meitä muita (hänen mielestään) epäkäytännöllisiä tumpeloita. Ja juuri tämä määrätietoinen avuliaisuus aiheutti ympäristössä niin kovasti hämmennystä ja sekaannuksia.

Ne kolme ja puoli vuotta jotka olen asunut Sylvi-tädin luona ovat opettaneet minulle ainakin itsehillintää, jos ei muuta. Alkujaan suvun ajatuksena oli, että muuttaisin äitini vanhan tädin Sylvin luo auttelemaan ja pitämään seuraa; yli kahdeksankymppisen leskirouvan ei ole hyvä asustella aivan yksin vanhassa talossa. Sylvi-tädilläni oli muuttoni syystä kuitenkin aivan oma käsityksensä. ”Hyvä että muutit tänne Juuli, olet jo vaellellut päämäärättömästi ihan tarpeeksi kauan. Nyt on aika vakiintua ja alkaa ottaa elämä tosissaan. Kyllä me sinusta vielä Kunnon Ihminen tehdään!”

Ja totisesti Sylvi-täti alkoikin muokata minua 'Kunnon Ihmiseksi' omaan tarmokkaaseen tapaansa. Hän ilmoitti, että Kunnon Ihmiset syövät aamiaiseksi aamupuuron ja niinpä joka aamu minua odotti lautasellinen höyryävää kaurapuuroa lakkahillon kera. Sylvi-täti oli päättänyt, että koska minä en kuitenkaan pidä kaurapuurosta, hän maustaa puuron minulle mieluisammaksi lakkahillon avulla.

Tosiasiassa olen kyllä aina pitänyt kaurapuurosta, mutta lakat ovat inhokkejani. Yritin varovasti vihjata tädille asiain tilasta, mutta hän kuittasi vaisut vastalauseeni tomeralla ”Höpö höpö, ei tästä mitään vaivaa ole”-tokaisullaan. Niinpä minä olen kiltisti syönyt inhoamaani lakkahilloa joka aamu viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Freelancer-työtäni mainostoimistossa ei tietenkään pidetty Kunnon Ihmisen työnä, joten Sylvi-täti kirjoitti minulle työn hakua varten valmiiksi kirjekuoria lähiseudun päiväkoteihin. Minun ei siis tarvinnut muuta kuin kirjoittaa työhakemukset ja laittaa ne postiin. Sylvi-tädin mielestä nuorelle naiselle soveltuvaa työtä oli mikä tahansa työ lasten parissa, huolimatta siitä etten erityisemmin pidä lapsista. (”Höpö höpö, kaikkihan lapsista tykkäävät.”)

Sylvi-täti auttoi minua jopa niin paljon, että postitti työnhakukirjeet puolestani. Siis myös sen kuoren johon olin hädissäni tunkenut muistiinpanoni tädin silmiltä piiloon, kun täti oli yllättäen tullut huoneeseeni tuomaan kuumaa maitoa. (”Höpö höpö, kuuma maito on juuri sopiva unijuoma, ei tästä mitään vaivaa ole.”) Koska muistiinpanot olivat hahmotelmia uuden ehkäisyvaahtomerkin markkinointia varten, en ollut tavattoman yllättynyt ettei kyseisestä päiväkodista tarjottu työhaastatteluaikaa.

Eniten sietämistä minulla on kuitenkin ollut sen väärinkäsityksen kanssa joka koski Sylvi-tädin kissaa. Jo muuttoiltanani Sylvi-täti valisti minua, että kissan nimi oli Pailakan Paronitar ja että hän ei ollut se, vaan Hän. Lisäksi Hän oli erittäin hienoa sukua: nebelug-rotuinen eikä näin ollen mikään tavallinen katti. Kun ihmettelin Paronittaren nimeä täti kertoi nuoruudessaan tavanneensa kiehtovan lappalaismiehen (kyllä, täti todellakin edelleen nimitti saamelaisia 'lappalaisiksi') joka oli käyttänyt pailakka*-sanaa, ja siitä se nimi oli sitten tullut.

Kun siinä istuimme iltaa muuttokahvien ääressä, Paronitar hyppäsi eteeni pöydälle, tuijotti minua silmiin ja nappasi sitten pullan lautaseltani. ”Paronitar tykkää sinusta!”, julisti täti innoissaan. ”Hän ei IKINÄ kiinnitä kehenkään huomiota, ei kehenkään muuhun kuin minuun. Hän on selvästi aivan ihastunut sinuun.”

Ja siitä lähtien Paronitar ja minä olimme Sylvi-tädin mielestä ylimmät ystävät. Huolimatta siis siitä, että minä en todellakaan pidä kissoista ja – kun Paronitar otti tavakseen varastaa ruokaani, kampata minut portaissa ja nukkua puhtaiden vaatteitteni päällä – Paronittaresta pidän vielä tavanomaistakin vähemmän. Vuosien varrella sain kerta toisensa jälkeen kuulla, että ”Ei sinun Juuli tarvitse pelätä että menetät Paronittaren vaikka minusta aika jättäisikin”. Niinpä en odottanut tätä iltapäivää erityisellä innolla; tiesin jo mikä minun osuuteni Sylvi-tädin perinnöstä tulisi olemaan.

*****

Lakaisen nopeasti lattian ja muodostan tuhkasta pienen keon keittiön takanurkkaan, siihen vanhan hiirenkolon eteen mihin suurin osa tuhkasta näyttää valmiiksi asettuneenkin. Sitten kierrän ympäri keittiötä pyyhkien huolellisesti jokaisen pinnan ja tason yrittäen samalla pyydystää pehmeänä pöllyävän tuhkan rikkakihveliin.

Puhaltelen varovasti pahimmat tuhkat suolapalojen ja lohileipien päältä ja tarkastelen sitten lopputulosta. Kyllä, nuo saavat kelvata sellaisenaan. Sukuahan tässä sentään ollaan eikä kellekään tee pahaa sisäistää pientä osaa Sylvi-tädistä, suvun mahtinaisesta.

Uurnan korvaaminen sen sijaa on hieman vaativampi juttu. En lopulta keksi muuta ratkaisua kuin Sylvi-tädin posliininen jauhopurkki, joten tyhjennän sen sisällön paperipussiin ja nostelen rikkakihveliä apuna käyttäen tuhkakeon talteen. Purkki sinänsä on kaunis, mutta jos olisi enemmän aikaa olisin mielelläni yrittänyt keksiä jonkin hieman sopivamman astian.

Toisaalta, ehkei kukikas istuvan lehmän* muotoinen posliinipurkki ole sittenkään aivan tyystin sopimaton Sylvi-tädin maallisten jäänteiden säilyttämiseen... Tirskahdan jälleen sopimattomasti ja vaiennan itseni juuri parahultaisesti, kun ulko-ovi aukeaa ja suku alkaa valua sisään eteiseen.

Aika on lopussa.

*****

Kumma Juttu... Mitä sukulaiset tuumaavat erikoisesta tuhkauurnasta? Entä mikä on Paronittaren kohtalo?

Lukija, tiedätkö mitä perunkirjoituksessa paljastuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu perjantaina 15.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paronitar - osa 3