Niila kyhjötti nuotion
äärellä ja lämmitteli kohmeisia sormiaan. Matala laudoilla
vuorattu kuoppa oli yllättävän lämmin, vaikka sen ainut lämmönlähde oli pieni avonuotio. Katonrajaan kerääntyvä savu kirveli
silmiä, mutta lattianrajassa oli helppo hengittää.
Aure istui hiljaa
porontaljalla ja katseli Niilan mietteliästä profiilia. Poika ei
ollut sanonut sanaakaan kuoppaan palattuaan eikä Aure tiennyt oliko
tämä hänelle vihainen. Aurea nolotti... Hänen ei tietenkään
olisi pitänyt jättää kuopan luukkua auki.
Savu häiritsi Aurea
paljon enemmän kuin Niilaa. Katonrajassa oleva ahdas savureikä ei
hänen mielestään vetänyt tarpeeksi tehokkaasti. Aure oli tulta
tehdessään ajatellut, että kuoppa täytyi tuulettaa; oli
unohtanut, että valonkajoa piti varoa. Typerä virhe.
”Oleks vihassa miule,
Niila..?”
Niila hätkähti ja nosti
päänsä. Hän oli hetkeksi unohtanut, että Aure istui hänen
vieressään, niin hipihiljaa oli tyttö ollut.
”En tietenkään ole.
Rohki hyä että tulit Aure, miula alkoi jo eväs loppua.”
Tyttö liikahti,
helpottunut hymy valaisi soikeat kasvot.
”Näikkös mitään
jälkiä kuopan lähellä kun tulit?”
Aure rypisti kulmiaan ja
mietti tarkasti.
”En, ei sielä ollu kun
revon jälet.”
Niila hymähti.
”Jaa, son varhmaan se
sama kettu joka tässä likellä pyörii. Mie sille kannikoita
heittelen, mutta se vaan istuu mettän laijassa ja tuijottaa. Komea
otus son, terve ja tuuheahäntäinen.”
Aurea alkoi naurattaa, kun
hän kuvitteli veljen ja ketun tuijotuskilpailua. Niila oli aina
pitänyt ketuista, oli keksinyt niistä iltasatuja Aurelle kun
pikkusisko ei ollut saanut unta.
”Josko se on just se
repolainen joka taihvaankin maalaa...”
Niilaakin nauratti, ajatus
ketusta juoksemassa tunturin huipulla häntä kipunoiden sai
ahdistavan todellisuuden hetkeksi katoamaan mielestä.
”Joo, sama repo se
varhmasti on. Sillon niin tulinen katse, että tulesta se on tehty
koko elikko.”
Sitten Niila vakavoitui.
Mielen täytti kuva hangella hievahtamatta istuvasta ketusta. Tuuhea
häntä oli kiedottu tarkasti tassujen ympärille, mustat silmät
tuijottivat Niilaa ilmeettöminä. Katse oli niin kiihkeä, että
Niilasta tuntui ketun yrittävän kertoa hänelle jotain.
”Son kumma otus se
kettu... Röyhkeitähän net aina ovat, mutta tämä ei hätkähä
mistään mitä mie tehen. Istuu vaan ja tuijottaa.”
Aure liikahti
hermostuneesti. Kettu ei tuntunutkaan enää mukavalta satueläimeltä
vaan mahdolliselta uhalta.
”Ei kai se kettu johata
tänne muita..? Ettet paljastu Niila?”
Niila suoristi selkänsä
ja hymyili pikkusiskolleen.
”Ei tieten johata, ei
kettuja voi kesyttää. Villi elikko son, ei vain tykkää kun mie
olen sen palkisella.”
Niilan sormet olivat jo
lämmenneet ja mieli tyyntynyt. Hangessa olevat jäljet oli peitetty
ja kuopasta hehkunut valo piilotettu luukun taakse. Kuoppa oli lämmin
ja pikkusisko oli tuonut tarpeita ja seuraa. Kaikki oli hyvin, niin
kuin ennenkin.
”Mitä sie toit Aure?
Toitko öljyä lyhtyyn?”
Aure kurotti reppunsa ja
alkoi purkaa sieltä tuliaisiaan.
”Juu toin, ja lisää
leipää toin ja tulitikkuja ja suolaa. Toin kanssa hiomakiven siun
leukua varten.”
Aure ojenteli ruskeaan
paperiin käärittyjä myttyjä veljelleen joka tarkasti jokaisen ja
asetti sitten seinän vierustalle muiden tarvikkeiden joukkoon.
Pikkusisko oli suoriutunut hyvin. Oli pakannut repun aivan täyteen
ja jaksanut vielä kantaakin sen kuopalle.
”Aure, siun pittää
seuraavalla kerralla laittaa tavarat ahkioon ettet uuvu tuone
hankeen.”
Aure hymyili. Veli oli
aina niin huolehtivainen.
”Juu, mie tehen niin,
ellei sitten isä ole kotona huomaamassa.”
Tytön mieli tummeni
hetkeksi, ajatus isästä sai hänet muistamaan todellisuuden.
”Niila... Millonka sie
tulet kotiin?”
Niila painoi päänsä,
hänenkin mielensä musteni.
”En tiiä... Ovatko
käyneet kyselemässä miun perään?”
Aure nyökkäsi.
”Ovat. Vallesmanni kävi
toissapäivänä ja lehtorikin kyseli, kun käytiin kaupalla.”
Auren silmät
kyyneltyivät, elämä oli kovin pelottavaa ilman isoveljen
turvallista läsnäoloa. Niila huomasi pikkusiskon hädän.
”Elä Aure huoli, ei
miula täälä hätää ole. Tuun kyllä kotiin kunhan voin. Ei net
iänkaiken jaksa miuta jahata...”
Luukku narahti. Joku
liikkui kuopan ulkopuolella.
*****
Kumma Juttu... Onko Niilan piilo
löytynyt? Tämän kertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.
Lukija, tiedätkö miksi Niila
piileskelee kuopassa? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan
mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti