9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – LORUN LOPPU

Aure istui hiljaa tuvan penkillä. Vaalea pää oli painuksissa ja kasvot pakkasen punaamat. Poskia pitkin valui kyyneleitä. Aure oli kiltti tyttö, hänen oli vaikea olla kun tiesi tuottaneensa isälle mieliharmia. Aure vilkaisi varovasti edessään seisovia miehiä.

No niin Aure, alappa kertoa. Mistä sie olit tulossa tyhjä reppu selässä keikkuen?”
Isän ääni oli kireä. Aure painoi kiireesti katseensa sylissä ristissä oleviin käsiinsä ja pudisti päätään.

En mie misthään... Mettästä... Sekuvain kävin ketunjälkiä kattelemassa...”
Aure ei ollut hyvä valehtelija ja hän tiesi sen oikein hyvin itsekin.
Elä hupata tyttö, mitä sie tuolla savottarepulla tehit?”

Aure nosti kädet kasvoilleen ja hyrskähti itkuun.
En mie mithään tehny... Mie vain kävelyllä...”
Itku yltyi, hartiat nytkähtelivät ja koko hentoinen tyttö tuntui tärisevän.

Aure tunsi kuinka isä kyykistyi hänen eteensä ja suuri lämmin käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
No elähän nyt Aure... Elä itke, kerro vain kaikki tarkkaan, kyllä tästä selvithän.”

Aure inahti ja syöksyi sitten isän syliin. Isä ei ollut kiivas mies, oli aina jaksanut pelmuta lastensa kanssa ja ymmärtänyt näiden riehakkaitakin leikkejä. Aurea ei enää pelottanut, mutta häntä kyllä hävetti. Hän tiesi, että nyt oli kerrottava isälle kaikki ja paljastettava Niilan piilo.

Syrjempänä seisova lehtori liikahti hermostuneesti. Häntä ärsytti tytön venkoilu; pitihän lasten tehdä niin kuin niitä käskettiin.
No eikö se tyttö jo saa suutaan auki?”
Aure tunsi isänsä jäykistyvän.

Aure on hyvä pikkupiika. Kyllä se kertoo kuhan kykenee.”
Isä puristi Auren syliinsä ja nousi kyykkysiltään penkille istumaan.
No niin Aure, pyhippä silhmät ja kerro missä olit.”
Aure niiskaisi, itku alkoi vaimentua.

Olit kuiten mettässä. Niilan luona, eikö vain?”
Aure avasi kyyneleiset silmänsä ja nosti hitaasti katseensa isään. Silmissä oli hätää, katse oli kysyvä.
Kerro vain, ei Niilalle käy kuinkhaan.”

Auren silmät sulkeutuivat, soikeat kasvot olivat kalvenneet. Pää nyökkäsi hitaasti.
Juu, olin mie Niilan luona...”
Silmät aukenivat ammolleen ja totuus alkoi purkautua pienen tytön suusta yhtenä mylläkkänä, sanat toisiaan tönien kuin hirmuisessa kiireessä.

Mie vein Niilalle evästä ja tulitikkuja ja hiomakivenkin vein kun se niitä tarvittee ja siellä oli se tulikettu ja met pölästyimä kun se raapi sitä lunkkaa mutta ei kettuja voi kesyttää kun son villi elukka!”
Aure vaikeni henkeään haukkoen, nyt oli totuus tullut julki.

Isä istui hievahtamatta yllättynyt ilme kasvoillaan.
Siis mikä tulikettu oli missä? Mistä sie puhut?”
Aure hyrskähti uudelleen itkuun.

No sielä kuopalla, sielä Urho-sedän kuopalla, sielä oli se kettu ja se raapi sitä lunkkaa kun tahotteli leipäkannikkaa Niilalta!”
Isä hengähti syvään. Aure tunsi kuinka isä tärähteli, tuntui aivan kuin hän olisi nauranut. Mutta eihän tässä ollut mitään nauramista...

Aure vilkaisi varovasti isänsä kasvoja, häntä katsovat silmät eivät olleetkaan tuikeat. Aure mykistyi, isää tosiaan nauratti!
Vai leipäkannikkaa... Niinpä niin, Niila se on aina tykänny ketuista.”

Aure rypisti ihmeissään kulmiaan ja tuijotti isänsä kasvoja.
Niin... Niin mutta ettehän oo Niilalle vihassa? Ei se ole yksin kapinassa, Pietu ja Pekkakin on mettässä.”

Lehtori liikahti jälleen kärsimättömästi ja rykäisi sitten tapansa mukaan tärkeän oloisena.
Ne on jo saatu kiinni ne kaksi hyväkästä, Raattaman ja Juuson pojat.”
Aure jäykistyi ja tuijotti kauhuissaan lehtori Korhosta.

Onko Pekka ja Pietu jo kotona? Mitä niille on tehty?”
Hätääntyneet silmät kääntyvät anovina kohti isän kasvoja. Isä hymyili ja silitti sotkuisia vaaleita hiuksia.
Juu, pojat on kotona. Tukkapöllyt varhmaan saivat mutta muuton ovat kunnossa.”

Toivottavasti saivat selkäsaunat ja oikein kunnolliset! Sellaiset pirulaiset eivät hellää kättä ansaitse.”
Isä katsoi jäykkänä seisovaa pulleaa lyhytkasvuista miestä tarkasti. Katse oli kylmä, etelästä tullut opettaja ei ollut kenenkään mieleen.

Ei ole Rattamassa eikä Juusoillakaan tapana pieksää lapsia.”
Isä laski katseensa takaisin tyttärensä kasvoihin ja hymyili.
Odotama että äitisti tulee kotiin ja lähemä sitten hakehmaan Niilaa. Elä huoli Aure, Niila on kohta kotona.”

*****

Niila heräsi hätkähtäen kylmän pakkasilman henkäykseen. Hän ei ensin ymmärtänyt missä oli, ympärillä näkyi vain pimeää. Uninen mieli keksi lopulta hoksata, että nuotio oli sammunut hänen nukkuessaan. Sitten silmiin osui häikäisevä valo.

”No niin Niila, herääppä sitten ja tule ulos sieltä kuopasta.”
Niila pomppasi pystyyn ja löi hädissään päänsä kuopan kattoon. Hänet oli löydetty! Aure oli jäänyt kiinni ja nyt hän oli nalkissa... Niila hieroi jomottavaa päätään, pakokauhu nosti raudan maun suuhun. Pakotietä ei ollut.

Isän ääni kuului jälleen avoimesta luukusta.
”Alappa joutua, täälon kylmä. Lähemä kotio, äitisti laitto sopan tulille jotta saat syä.”
Niila jähmettyi. Isän ääni ei ollutkaan vihainen.

”Enkä tule! Mie en tule ennenkö se lehtori on lähteny takasin etelään! Helevetin junantuoma..!”
Kuopan suuaukolta kuului kummallinen ääni, aivan kuin isä olisi pidätellyt nauruaan. Tilanne ei mennyt nyt ollenkaan niin kuin Niila oli kuvitellut.

Isä selvitti kurkkuaan, ääni oli jälleen vakaa.
”Eläpä hupata, ei se Korhonen mihinkhän lähe kesken lukuvuen. Tule pois nyt sieltä kuopasta, lähemä kotiin.”

Niila painoi päänsä, ei tässä tainnut olla vaihtoehtoja. Hitaasti hän otti vanttuunsa ja karvalakkinsa ja kipusi sitten kuopan luukusta hangelle. Isän kirkas taskulamppu häikäisi silmiä.
”Mutta Pietusta ja Pekasta en kyllä kerro. Mie en heitä petä!”

Isä hymähti ja asetti sitten karvahatun poikansa päähän. Kosketus oli hellä.
”Pojat on jo kotona, jäivät kiinni toissapäivänä. Ei nekhän suostunu kertohmaan missä sie olet.”

Niilan silmät suurenivat. Pojat olivat jääneet kiinni... Mutta olivat pitäneet sanansa, eivät olleet pettäneet kapinaveljeään.
”Mitäs niile on tehty..? Onko vallesmanni jo hakenu ne tyrhmään?”
Nyt isä nauroi jo ääneen eikä Niila voinut muuta kuin tuijottaa isäänsä hämmästyneenä.

”No ei tieten ole mihinkhän tyrhmään laitettu, elä hupata. Kai sitä pojat joskus kolttosia tekee, sehän kuuhluu asiaan.”
Niila aivan tyrmistyi, kolttosenako sitä nyt pidettiin mitä he olivat tehneet!

”Niin mutta...”
”Ei mitään muttia enää. Nyt kipua siihen ahkioon taljojen alle, mie veän siut kotiin. Lähemä ennenko jääymä.”
Niila kömpi nöyränä taljojen väliin vaikka mielessä myllersikin kysymyksiä.

”Eikö se sitten suuttunukkaan se lehtori..?”
”No suuttu tietenki. Etelänihme, ei mithän huumorintajua, tietäähän tuon.”
Niila haukkasi henkeään. Isä ymmärsi, ei ollut vihainen!

Isä oli sammuttanut taskulamppunsa, lumista metsää valaisi vain hänen karvalakkiinsa kiinnitetyn otsalampun valkoinen valokiila.
”Oli se kyllä vihassa se Korhonen... Eihän se saanu sitä autoansa liikkeelle kun tet olitta pönkänneet net betoniporsaat siihen etu ja takapyöhrien etheen.”

Isän syvä nauru kaikui lumisessa metsässä niin että Niilaakin alkoi naurattaa.
”Oli se kyllä hyä kepponen. Soli audin moottori aihvan kohmeessa kun net porsaat saatiin siirrettyä. Se piti hinuuttaa Nivan korhjaamolle sulamaan ennenkö se taas heräs henkiin.”

Niila kikatti. Ahkiossa oli lämmin ja turvallinen olo eikä kotiinpaluu enää pelottanut.
”Jaha, lähemä sitten. Tulema siivoomaan kuopan päivänvalolla.”
Ahkio nytkähti liikkeelle ja isä lähti tarpomaan omia jälkiään pitkin takaisin kohti riistapolkua.

Niilan silmäkulmassa häivähti liike. Kettu seisoi kuopan avoimen luukun edessä ja tuijotti lähtijöitä. Mustat silmät olivat ilmeettömät, mutta Niila olisi voinut vaikka vannoa, että raollaan oleva suu hymyili.

SEN PITUINEN SE.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti