6.Juttu – Valkoinen vasikka – Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

”Kertokaapa nyt rauhassa millä perusteella te aattelette, että se kirjailija on kadonnut?”

Vanhempi konstaapeli Miettinen tarkensi katseensa koiraa silittelevään Torisevaan. Toriseva rykäisi.

”No, se on tämä Piki. Kun se ilmesty tänne kaupalle Maijan luo sunnuntaina eikä se Koponen oo tullu hakemaan sitä.”

”Mistä se olis tienny tänne kaupalle tulla sitä etsimään?” Nuorempi konstaapeli Mäkelä puuttui puheeseen. Toriseva vilkaisi häntä huvittuneena.

”No mistäs muualta? Tännehän ne kylän koirat aina tulee, hakemaan herkkuja Maijalta.”

Mäkelä näytti hieman nololta. Toriseva käänsi katseensa takaisin Miettiseen.

”Maija kun soitti, että Piki oli ollut täällä jo pari yötä, mää kävin siellä Vanhalan tilalla kattomassa onko siellä kaikki hyvin. Eikä siellä ollu ketään.”

Miettinen katseli Torisevan jaloissa pyörivää pystykorvaa ja raapi leukaansa.

”Ja sitten oli vielä se valkonen vasikka.” Maija puuttui keskusteluun. Toriseva painoi katseensa koiraan kuin ei olisi kuullut yllättävää kommenttia.

”Valkonen vasikka?”

”Niin”, Maija selitti tohkeissaan. ”Sehän se sen Vanhalan tyttärenkin sillon parikymmentä vuotta sitten vei.” Toriseva rykäisi hieman hämillisenä.

”Joo, se Vanhalan Hertta asutti yksin sitä tilaa, mutta sekin meni hukkaan*. Liekkö jääny mettänpeittoon.”

”No mutta mitäs tekemistä vasikalla on sen kanssa?”

”Se kerto Hertta täällä kaupalla että sen pihaan oli tullu valkonen vasikka. Siitä se puhu ennenku se meni hukkaan. Ja samaa sano tämäkin kirjailija. Että nyt se on se vasikka vieny senkin!”

Maijan posket punoittivat ja silmät hehkuivat. Mitään näin jännittävää ei kylällä ollut tapahtunut kymmeniin vuosiin.

Miettinen katsoi hetken innokasta Kaupan Maijaa ja käänsi sitten vakaan katseensa Torisevaan.

”Jaa-a, pitää sitten varmaan mennä sinne kattomaan.

*****

Mäkelä avasi maijan takaoven ja Piki hyppäsi innokkaasti pihanurmelle. Häntäkippura heilui iloisesti, kun koira haistoi tutut hajut. Toriseva kömpi varovasti autosta, Vanhalan tilalle palaaminen ei näyttänyt erityisemmin innostavan häntä.

”Tyhjältä näyttää edelleen.”

Piki ryntäsi koppinsa luo ja alkoi tutkia tyhjää ruokakuppia. Miettinen katseli ympärilleen autiolla pihalla.

”Ruoho näyttää ainakin leikatulta. Ei tämä hylätyltä vaikuta.”

”Se vasikka tuon ruohon on syöny...”, Toriseva mutisi puoliääneen. Mäkelä avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta Miettinen keskeytti hänet.

”Noni, mennäänpä sisään kattomaan.”

Talon ovi oli kiinni, mutta lukitsematta. Sisällä tuntui kaikki olevan paikoillaan, ei näkynyt mitään merkkiä kiireisestä lähdöstä tai kamppailusta. Keittiön pöydällä oli läppäri jonka ruudulla pyöri värejä muuttavia kirjaimia.

”Jaa, täällä on vielä läppäri päällä.” Miettinen kosketti koneen näppäimistöä ja ruudulle aukesi kuva valkoisesta lehmästä. Miettinen kumartui lähemmäs katsomaan.

”Pohjoissuomen karja: lapinlehmä.”

”Vaatteet on vielä kaapissa ja sänky petaamatta. Ei näytä pakanneen lähtiessään.” huikkasi Mäkelä kamarista.

”No onpa kumma... Millonka sanoit tuon koiran ilmestyneen kaupalle?”

Miettinen suoristi selkänsä läppärin äärestä ja katsoi tarkasti Torisevaa.

”Sunnuntaina. Se oli ollu aamulla kaupan pihassa oottamassa kun Maija oli heränny.”

”Sunnuntaina. Johan siitä on monta päivää...”

Miettinen rapsutti peukalonkynnellä leukaansa ja rypisti kulmiaan.

”Talo on tyhjä, ei löytyny vintiltäkään mitään.” tiedotti Mäkelä keittiöön palatessaan.

”Mennäänpä takasin tuonne pihalle, saat Mäkelä tutkia navetan ja talon ympäristön.”

Piki makasi koppinsa katolla, leuka etutassujen päällä ja silmät puoliummessa. Kippurahäntä värähti ystävällisesti, kun miehet laskeutuivat portaat alas pihamaalle. Koira näytti tyytyväiseltä kun oli päässyt taas kotiin. Mäkelä suunnisti pitkin askelin kohti navettaa.

Miettinen istahti portaalle ja kaivoi rintataskusta tupakkiaskin.

”Kerroppa nyt sitten siitä vasikasta.”

Toriseva näytti hämilliseltä, katse kierteli pitkin pihamaata. Näytti siltä ettei hän olisi halunnut puhua asiasta.

”Nii, en tiiä... Tiiä sitten onko siinä mitään, siinä vasikassa...”

Toriseva ryhdistäytyi sitten ja vilkaisi syrjäkarein portaalla tupakoivaa vanhempaa konstaapelia.

”Se oli Juuso perjantaina kaupalla kyselly Maijalta valkosista lehmistä, että kellä täällä sellasia on. Oli sanonu, että sen pihaan oli tullu valkonen vasikka ja aatteli, että se pitää saaha kotio.”

”No kelläs täällä sitten on valkosia lehmiä?” Miettinen kysyi yllättäen.

”No ei kellään, niitä tavallisia lehmiä vaan.”

”Jaha. No entäs se Vanhalan Hertta mistä Maija puhui. Mikäs juttu se oli?”

Toriseva raapi niskaansa ja pudisteli päätään.

”Niin, sekin Hertta puhu kaupalla samaa, että pihaan oli ilmestyny valkonen vasikka. Ei sitä sillonkaan osattu selvittää mistä se oli ilmestynyt...”

Toriseva vilkaisi jälleen syrjäkarein poliisimiestä.

”Ja se oli sanonu se Hertta, että se vasikka halus hänen seuraavan sitä mettään.”

”Halus seuraavan..? Miten niin?”

Torisevan puheeseen tuli vauhtia, hänellä tuntui yhtäkkiä olevan kiire saada kaikki sanotuksi.

”No ei me sitä ymmärretty, mutta niin se sano. Siinä ei tuntunu olevan kaikki ihan oikein siinä vasikassa... Me sille Hertalle yritettiin sanoa, että antaa sen vaan olla, että kyllä se siitä häipyy sinne mistä on tullukin, mutta...”

”... mutta..?” Miettinen näytti kuuntelevan tarinaa muina miehinä, mutta silmät tarkkailivat Torisevan punoittavia kasvoja tarkasti.

”Nii, se sitten hävis se Hertta. Ei tullu maanantaina kaupan vintille naisten kutomakerhoon niinku aina ennen. Ja kun sitä tultiin parin päivän päästä hakemaan, talo oli tyhjä.”

”Tyhjä?”

”Juu. Ruoka oli puoliks syötynä pöydällä, mutta muutoin kaikki oli siististi paikallaan. Se oli siisti ihminen ollu, se Hertta.”

”Eikä sitä sen jälkeen näkyny? Koskaan?”

”Ei. Etittiin sitä mettästäkin ja rannat naarattiin, vaan ei sitä löytyny. Eikä löytyny vasikkaakaan. Mutta ruoho oli lyhyttä pihassa.”

*****

Piki loikkasi pystyyn kopin katolla. Terhakka koira oli jähmettynyt paikoilleen, seisoi hetken hievahtamatta kuono yläviistoon kohotettuna. Ulahti sitten kuin sähköiskun saaneena ja hyppäsi yhdellä loikalla maahan kiihdyttäen vauhtia kohti metsän reunaa. Innokas jip-jip-jip täytti pihan.

”No täälläkö sinä olet Piki! Minä jo ihmettelin ootko kadonnu lopullisesti!”

Homssuisen näköinen nuori mies seisoin pihan laidassa kumartuneena silittämään ympärillään villisti kieppuvaa koiraa. Mäkelän pää pilkisti navetan puoliavoimesta ovesta ja Miettinen ponnahti seisomaan.

Nuori mies suoristi selkänsä ja katseli ihmeissään pihalla häntä tuijottavaa seuruetta.

”Jaa, Toriseva, päivää vaan. Mitäs täällä tapahtuu?”

Toriseva ei osannut vastata, tuijotti vain miestä suu auki.

”Jaha, talon isäntä taisi saapua paikalle.”

Miettinen astui pari askelta tulijaa kohti ja pysähtyi sitten.

”Olette Juuso Koponen?”

”Juu olen. Keitäs te olette?”

”Vanhempi konstaapeli Miettinen ja konstaapeli Mäkelä.”

Juuso käveli innokasta koiraa väistellen lähemmäs ja ojensi kätensä.

”Hmm, no, päivää vaan. Mitä varten täällä poliiseja on piha täynnä?”

Juuso näytti pöllämystyneeltä, katseli ihmeissään Torisevaa joka ei edelleenkään ollut saanut suutaan suljettua.

”Oletteko tietoinen, että teidät on ilmoitettu kadonneeksi?”

Nyt loksahti Juusonkin suu auki.

”Hööh, no en. En ole. Miten niin kadonneeksi?”

Toriseva liikahti viimein, istahti portaalle kuin jalat eivät olisi enää kantaneet.

”No kun tuo Piki tuli kaupalle... Etkä sää tullut sitä hakemaan... Niin me Maijan kanssa soitettiin poliisit... Kun oli se vasikkakin ja kaikki...”

”Vasikka..?”

Miettinen liikahti ja selvitti kurkkuaan.

”No niin, mennäänpä vaikka sisälle niin saadaan tämä asia selvitettyä.”

Juuso katseli ihmeissään rotevaa poliisimiestä ja nyökkäsi sitten.

*****

”Maistuisiko pulla? Voin vaikka mikrossa sulattaa...”

Mäkelä liikahti innokkaan oloisena mutta Miettinen pudisti päätään.

”Jos vaan nyt kerrotte missä ootte ollu nämä päivät.”

”Päivät? Niin, on tässä kai muutama päivä mennykin...”

Juuso mietti hetken, rykäisi ja katsoi sitten keittiönpöydän ympärillä istuvaa seuruetta.

”No, tuohon pihaan ilmesty valkonen vasikka.”

”Niin, se meillä on jo tiedossa.”

Juuso naurahti hämillisesti ja jatkoi sitten.

”Joo, se tuntu aika omituiselta... Kun ei se vasikka tuntunu välittävän mistään, ei Pikistäkään vaikka se pitää välillä sen päivästä meteliä.”

Juuso vilkaisi jaloissaan kyhjöttävää koiraa.

”Kun ei tuollakaan kaupalla kukaan oikein tienny mistä se vasikka oli voinu ilmestyä, minä sitten lähin sitä seuraamaan.”

”Seuraamaan? Oliko se menossa jonnekin?”

”Joo oli, se lähti kulkemaan tuonne mettään päin. Ja katto olkansa yli minua että tule perässä.”

Miettinen hörppäsi kahvimukista, mutta silmien tarkka katse ei hellittänyt Juuson kasvoista. Juuso vilkaisi uudelleen koiraa ja jatkoi sitten tarinaansa.

”Se vasikka johdatti minut tuonne mettään, siellä on vähän matkan päässä sellanen mettäaukio. Sinne se meni ja minä Pikin kanssa perässä.”

Toriseva liikahti.

”Aukio? Mikä aukio? Ei siellä mitään aukiota oo ollu..”

”Joo, minäkin sitä vähän ihmettelin, en ollu sitä ennen huomannu vaikka oltiin siellä päin Pikin kanssa kävelty. Mutta juu, siellä se oli, se aukio. Ja siellä oli Tapionpöytä ja Lähde. Hieno paikka...”

”Jaa niin se aukio...”

Toriseva näytti mietteliäältä, katseli kahvimukia piteleviä käsiään kuin ajatuksissaan.

”Niin? Ja mitä sitten tapahtui?”, ovensuussa seisova Mäkelä puuttui yllättäen puheeseen.

Juuso kohautti olkiaan.

”Sinne aukion laitaan ilmesty yhtäkkiä semmonen vanha nainen ja se vasikka juoksi sen luo. Se nainen sano, että sillä on kerrottavaa, pyys tulemaan mukanaan. No minä sitten menin.”

”Sanoko se nainen nimensä?”

Toriseva oli suoristanut selkänsä, kuunteli nyt Juuson kertomusta tarkkaavaisesti.

”Joo, se oli Hertta.”

Toriseva ja Mäkelä huokasivat kuin yhdestä suusta. Juuso katsoi heitä hieman ihmeissään ja jatkoi sitten.

”Se Hertta vei minut sellasen pienen torpan luo, siellä se asu sen vasikan kanssa.”

”Ja sielläkö sinä olet tämän ajan ollut?”, Miettinen selvensi.

”Joo, siellä. Hertta on kertonu minulle elämäntarinaansa, minä olen sitä äänittäny tähän sanelukoneeseen. Piki karkasi jossain vaiheessa ja tulin nyt ettimään sitä. Niin ja hakemaan lisää kasetteja. Lähetään kohta sinne takasin, se tarina on vielä kesken.”

*****

”No, tämä asia lienee nyt tällä selvä.” Miettinen ojensi kätensä Juusolle samalla kun Mäkelä auttoi Torisevan takaisin maijan kyytiin.

”Hyvä että kaikki on kunnossa.”

Juuso nyökkäsi.

”Juu ei tässä mitään hätää ole. Oon pahoillani, että pelästytin kyläläiset... Ja että teiän piti tulla tänne ihan turhalle reissulle.”

”No ei tämä nyt niin turha reissu ollut... Selvisipä samalla yksi vuosikymmenten takainen katoamistapauskin.”

Juuso hymyili.

”Se on aika erikoinen mummo* se Hertta. Siitä tulee hyvä kirja, kun minä puran ne haastattelunauhat.”

”Ja hyvä, että se vasikka pääsi takaisin oman laumansa luo.”, huikkasi Mäkelä maijan takaa.

”Lauman? Ei siellä muita lehmiä ole, vain se vasikka.”

Juuso katseli ihmeissään Mäkelää.

”Hertta kerto, että se oli se vasikka joka hänetkin oli sinne torpalle tuonu.”

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.