3.Juttu - Kampiakseli - Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

Paula istui keittiön pöydän ääressä ja katseli ulkona näkyvää syyskuista maisemaa. Näkymä oli rauhallinen, koivut ja pihlajat olivat alkaneet vaihtaa väriä. Kesän runsaus oli vaihtunut syksyn odottavaan seesteisyyteen ja öisin oli jo hallaa.

Maisema olisi toki ollut kauniimpi ilman Pekan rakasta autohallia. Paula huokasi ja nojasi leuan kämmeneen. Hän olisi halunnut tuohon keittiön ikkunan eteen kukkaniityn, mutta Pekan mielestä paikka oli sopivampi hallille jossa hän saattoi puuhailla autoharrastuksensa parissa.

Paulan mielestä hallin olisi hyvin voinut rakentaa autotallin viereen, siinä olisi kyllä ollut hyvin tilaa. Olisi ollut jotenkin järkevämpikin autotallin ja hallin olla lähekkäin, Pekan ei olisi tarvinnut kanniskella moottorin osia ja työkaluja tontin kulmalta toiselle.

Mutta jostain syystä Pekalle oli tuntunut olevan tärkeää saada halli rakennettua juuri keittiön puolelle taloa. Hän oli jopa luvannut, että jos halli laitetaan siihen ja niitty perustetaan autotallin viereen, hän auttaa Paulaa niityn siimaamisessa.

Paulaa alkoi naurattaa, kun hän muisteli Pekan perusteluita. Siimaaminen oli kuulemma miesten hommaa, Paula saisi hoitaa haravoimisen. Hupsu mies, aivan kuin siimaaminen olisi jotenkin erityisen vaikeaa.

Kaikesta huolimatta Paula oli lopulta antanut periksi ja nyt hän istui keittiön pöydän ääressä katsellen autohallin metallista seinää. Olihan hänellä toki myös kukkaniitty, mutta sisältä talosta sen näki vain olohuoneen ikkunasta, jos oikein kurotti ja kurkisti.

Pekka oli tunnollisesti pitänyt sanansa ja niittänyt niityn joka vuosi, Paulan oli tarvinnut vain haravoida niittojäte. Tänä kesänä haravointi oli tosin jäänyt kesken. Se oli ollut kyllä omituinen päivä.

Sinä aamuna, kun Paula oli suunnitellut lähtevänsä niitylle haravoimaan, Pekka oli syöksynyt autohallista kasvot valkoisina ja raivosta täristen. Joku oli käynyt hallissa ja varastanut Pekan rakenteilla olevan auton osia. Paula ei auton rakennetta tuntenut, mutta kampiakseli oli kuulemma kadonnut.

Pekka oli siltä seisomalta soittanut tutulle poliisimiehelle ja pitänyt varkaudesta sellaisen metelin, että lähistöllä ollut poliisiauto oli saman tien kurvannut paikalle kirjaamaan tapahtumia.Omituista kyllä mitään muuta ei näyttänyt autohallista puuttuvan. Ja mikä vieläkin kummallisempaa, kampiakselin paikalle hallin nurkkaan oli tuotu vanha ruostunut kurkkupurkki, aivan kuin vaihdossa siihen laitettu.

Aamupäivä siinä oli vierähtänyt poliisien kanssa asiaa puitaessa ja Paulan keittämää kahvia hörppiessä. Ja kun Paula oli lopulta iltapäivällä päässyt niitylle haravoimaan, juuri saman kurkkupurkin kannen terävä reuna oli viiltänyt hänen sääreensä syvän haavan.

Terveyskeskuskäyntihän siitä oli seurannut ja tikkejäkin oli pitänyt laittaa. Paulan kysellessä miksi Pekka oli heittänyt kurkkupurkin niitylle, Pekka oli kieltänyt niin tehneensä. Ei hän ollut siihen koskenut, ei tiennyt miten se oli niitylle joutunut.

Ulkona syksyinen maisema välähti valkoiseksi ja Paula sulki kiireesti silmänsä. Elosalama, taas. Erikoista, että niitä näkyi vielä syyskuussa. Niitä on tainnut tänä vuonna olla tavallista enemmän.

Paula avasi varovasti silmänsä ja hieroi hajamielisesti siteissä olevaa säärtään. Haavaan tullut tulehdus alkoi viimeinkin asettua ja säärtä kutitti ikävästi. Onneksi oli nuo kyynärsauvat, niillä koikkelehtien oli sentään saattanut tehdä jonkin verran kotihommia. Mutta niityn haravoiminen oli jäänyt tältä vuodelta tekemättä.

*****

Ulko-ovi kävi ja Pekka syöksyi pitkin innokkain askelin sisään.

”Paula, et ikinä usko! Et usko mitä minä löysin tuolta niityltä!”

Pekka oli ollut äkäinen kuin peikko kampiakselin katoamisen jälkeen, oli mukava nähdä hänet yhtäkkiä noin riemastuneena.

”No mitä sinä löysit?” Paulaa hymyilytti miehen into.

”No sen kampiakselin!”

Paula tuijotti Pekkaa hetken sanattomana.

”Siis MITÄ sinä löysit?”

”Sen kampiakselin! Sen mikä varastettiin! Siellä se lojui niityllä, ihan puhtaana ja kunnossa!”

”Mutta... Siis missä siellä se oli, sielläkö sen kurkkupurkin lähellä? Ettekös te käyneet poliisien kanssa siellä niitylläkin etsimässä?”

”Juu käytiin, ei se sillon ollut siellä. Nyt minä olin menossa hakemaan sitä riivatun kurkkupurkkia sieltä pois, mutta löysinkin sen kampiakselin. Siinä se vaan makasi niittoheinien seassa, ihan vahingoittumattomana!”

Pekka hörppäsi kahdella kulauksella kupillisen kahvia ja suuntasi hyräillen ovesta ulos. Kampiakseli oli löytynyt, hän pääsisi vihdoinkin jatkamaan auton rakentamista. Kohta autohallin avoimesta ovesta alkoi kuulua kolinaa ja paukutusta.

Paula hymyili. Asiat tuntuivat loksahtaneen takaisin paikoilleen*. Mutta pitää vielä käydä niityllä etsimässä sitä kurkkupurkkia. Sen jos hioisi ja maalaisi, siitä saisi hauskan kukkapurkin. Lemmikinsininen voisi olla hyvä väri, se erottuisi hyvin vaikka sen kelokannon päältä. Mutta pohjaan pitää porata reikiä kasteluveden valua pois.

Paula hörppäsi kahvimukinsa tyhjäksi. Kurkkupurkit ovat monikäyttöisiä esineitä.

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.